Aiemmat laihdutusyritykset ovat lähteneet siitä, että vaaka näytti enemmän kuin ikinä ennen. Tuli morkkis, ja mietin että paino on nyt saatava alas. Suhtautuminen oli sama, kuin esimerkiksi koulu-/duuniprojektissa johon on alunperin aikaa ollut puoli vuotta, mutta ensimmäiset 5 kuukautta on tullut sluibailtua ja vasta loppumetreillä huomaa, että se deadline häämöttää jo ihan nurkan takana. Hitosti hommaa, liian lyhyt aika, pakko painaa yötä päivää. Erona näiden projektien välillä on kuitenkin se, että siinä koulu-/duuniprojektissa tosiaan on se deadline, ja sitä edeltävä kiireisin aika nyt vaan on aivan perseestä jos sen itselleen on sellaiseksi laiskottelemalla järjestänyt. Elämäntapamuutoksessa ei ole deadlinea. Ennen en koskaan miettinyt, mitä teen jos/kun paino putoaa. Alitajuinen taka-ajatus oli varmaan se, että sitten voin taas jatkaa elämää "normaalisti", eli kuten ennen painonpudotusta. Tai että siihen mennessä jokin on maagisesti itsestään muuttunut niin, että en enää lihokaan takaisin. Tämän tajuaminen on ehkä ollut se suurin muutos. Sen myötä muuttui suhtautuminen koko "projektiin".
Jos aion elää jollakin tavalla koko loppuelämäni, minun on nautittava siitä. Olen mukavuudenhaluinen, enkä tee juurikaan mitään vain siksi, että olisi pakko. Tätä en aio itsessäni muuttaa, koska haluan nauttia elämästä. Tämä lähestymistapa oli siis sisällytettävä myös tähän painonpudotukseen ja terveellisempien elämäntapojen hakemiseen. Niinpä päätin, että kärjistettynä syön mitä huvittaa, miten huvittaa ja liikun kun huvittaa. Yritän vain löytää keinoja, joiden avulla minua huvittaa suurimman osan ajasta syödä terveellisesti ja liikkua ainakin jonkin verran. Yllätyksekseni näitä keinoja ei ainakaan aluksi ole tarvinnut hakemalla hakea, vaan ne tulivat oikeastaan itsestään.
Minä tykkään lähes kaikesta ruoasta, joten syömisissä ei ole ollut mitään ongelmaa sen jälkeen, kun sain ateriarytmin avulla iltamässäilyn kuriin. Olen viimeaikoina syönyt herkkuja säännöllisen epäsäännöllisesti ja nauttinut niistä ilman myöhempiä tunnontuskia. Näin tämän oli tarkoituskin mennä. Olen ylpeä, että osaan herkutella vain joskus ja jättää sen siihen. Suurin tähän liittyvä havaintoni on ehkä se, että ennen esimerkiksi kahvipöydässä herkutellessa yleisin ajatus oli "paljonkohan mä kehtaan vielä ottaa lisää?". Nyt se on esimerkiksi valmiiksi annostellun jälkiruuan, jäätelöpuikon tai vastaavan kohdalla ollut ensimmäisen muutaman haukun jälkeen "nyt riittäisi, mutta tätä on vielä.. jaksankohan mä kaiken ja onko tätä edes järkeä syödä loppuun?". Tosi iso muutos, jonka uskoisin johtuvan ihan siitä, että nykyään kroppa kertoo mitä se tarvitsee ja milloin riittää. Se makukin on paras ihan vain pienen hetken, sitten siihen "turtuu".
Luulisin, että kaltaisilleni herkuttelijoille on aika yleistä, että se käsi vain eksyy hakemaan sieltä sipsipussista mekaanisesti lisää, kunnes pohja tulee vastaan. Suklaata on pakko saada vielä muutama rivi, ja onhan se hyvää joo, mutta tosi monta kertaa huomasin syöneeni puoli pakettia muutamassa minuutissa maistamatta juuri mitään. Sitten minä järjen jättiläinen otin vielä reilusti lisää, jotta voisin "keskittyä makuun". Se herkuttelu on välillä myös aika pakonomaista. Mulle tämän tavan lopettamiseen riitti yksinkertaisesti ateriarytmin korjaaminen ja se, että rupesin mättämään niin paljon kasviksia joka päivä, että saan syötyä joka aterialla mahan täyteen, mutta kevyesti. Maun ja vaihtelun takia syön toki paljon muutakin, mutta pidän huolen, että minulla ei ole nälkä näitä valintoja tehdessäni. Ennen kasvikset oli mun mielestä oikeastaan aika turhia (= ei mitään oikeaa ruokaa). Vitamiinit saa purkistakin, joopajoo. Ei vaan hirveesti kiinnostanut. Mielipiteeni perustui varmaan lähinnä siihen, että jos koittaa korvata kunnon aterian parilla porkkanalla tai kurkunpalalla, niin siitä tulee kyllä vain paha mieli. Mutta jos keskittyy valmistaamaan hyvää ja monipuolista kasvisruokaa tai kasvislisuketta, niin se on kuitenkin vähän eri asia. Kohtelen siis nykyään kasviksia niinkuin muutakin oikeaa ruokaa :D
Entä mites se liikunta? Tähän asti olen tykännyt harrastamastani liikunnasta (salillakäynti, kotijumppa, pyöräily, kävely). Se on tuonut minulle paljon hyvää oloa ja jaksamista, enkä ole kertaakaan joutunut pakottamaan itseäni liikkeelle. Jos ei ole huvittanut, olen mennyt toisena päivänä. Tässä mulla on kuitenkin joku sellainen pieni kutina takaraivossa, että joko tämä johtuu alkuviehätyksestä, tai olen jäämässä koukkuun liikkumiseen. Toivon jälkimmäistä, mutta ensimmäisen varalle on tehtävä toimintasuunnitelma. Mitä teen, jos liikkumisesta uhkaa tulla pakkopullaa? Lupaan itselleni, että jos nykyinen liikuntainnostukseni uhkaa lopahtaa, etsin minua kiinnostavia lajeja. Ja miksen muutenkin. Minulla on muutama laji valmiinakin, joista tiedän nauttivani. Esteenä niiden aloittamiselle on pitkään ollut ajan- ja rahanpuute. Tiedän näiden olevan järjestelykysymyksiä. Aiempi liikunnan aloittamattomuuteni onkin johtunut näin jälkeenpäin ajateltuna oikeastaan siitä, että en vain ole arvostanut liikuntaa tarpeeksi laittaakseni siihen aikaa ja/tai rahaa.
Toisaalta olen myös aiemmin miettinyt, että liikkumisesta maksaminen, ETENKIN kuntosalikortin hankkiminen on typerää, koska aina voi lähteä ilmaiseksi hölkälle. Vaikka inhoaisi hölkkäämistä. Mitä vain voi tehdä jos tarpeeksi haluaa. Mutta jos se liikunnan ja liikkumattomuuden raja menee siinä, tekeekö liikunnasta itselleen hauskan jutun vai pakkopullaa, niin kyllä mun mielestä kannattaa mennä sieltä, missä aita on matalin. Vaikka se vähän maksaisi, niin sen rahan saa kyllä tarvittaessa jostain muusta, vähemmän järkevästä pois. Varsinkin kun sen liikkumiseen käytetyn ajan tilalla tekisi kuitenkin muuten jotain muuta. Esimerkiksi kävisi leffassa tai viihteellä. Tai vetelisi telkkarin ääressä paketin jäätelöä ja pussin sipsejä.
